Hippi tuli meille tallilta.

Pahaa aavistamattomana menin tyttäreni mukana tallille, missä hänen hevosensa on. Näin siellä ylipieniä mustia karvapalloja, jotka liikkuivat singahtamalla paikasta toiseen. Kuulin että ne ovat täysikasvuisia ja myytävinä.
Jo kahdeksan kuukautta aikaisemmin näin kyseisen rodun edustajia lemmikkitarvikeliikkeessä, missä niiden kasvattaja esitteli poikasia. Silloin aloin ajatella.
Tallilla puppeleita piti käydä katsomassa useamminkin, kunnes yksi niistä muutti meille. Hevoset ovat vaarallisia: kun menee tallille, joutuu kaninomistajaksi. Onneksi sentään ei käynyt toisinpäin, että olisi halunnut hevosen.

Asiaa oli mietitty käytännön kannalta aika tavalla. Halusin pupun siihen missä itse eniten oleilen, viherhuoneeseen. Ei ole mitään mieltä ottaa lemmikkiä peräkämppään. Eihän sitä siellä näe juuri koskaan. Eikä eläin näe elämää. Suunnitellussa paikassa oli myös se plussa, että se on terassinoven lähellä. Lapioiminen ja heinäpaalien kantaminen helpottuu kun ei tarvitse koko taloa heinätä.
Mutta kas, ei tarvinnutkaan heinää paalikaupalla. Eikä kakkoja pidä lapioida. On siitä kanin kilon painosta muutakin hyötyä kuin söpöys.

Täällä kani eleli. Ekammainen näistä on minun.

Pupun tulosta kerrottiin koirille ja kissalle häkin ja papanoitten avulla. Koska isoa häkkiä ei vielä ollut talossa, hain edesmenneen hamsterini, Tirriäisen häkin varastosta ja kippasin sinne tallilta tuomaani kaninalustaa:

 

Nöösää kiinnostaa hajut.

Vain Nöösä oli kiinnostunut häkistä. Vikku tajusi heti ettei siellä mitään ole. Nöösä elätteli toivoa, josko purusta tulisi näkyviin jotakin pientä liikkuvaa.
Kävin usein kollaamassa häkillä. Koirat saivat huomata, ettei tapahdu mitään vaikka häkkiä avataan ja suljetaan.

Kun toin ison häkin, jossa aikaisemmin on asunut tyttäreni (ei hevostytön) marsuja, Nöösä halusi kokeilla häkkiä ulkoa ja sisältä. Kani tuotiin sitten muutaman päivän kuluttua.