Pupun hankinta on siitä ihana/hankala asia, ettei sitä voi perustella järjellä.
Kaikki päätökset tehdään tunteella ja mielikuvilla, mutta perustellaan myöhemmin järjellä.


Agilityn ja siihen koiran ottamisen voi perustella järjellä vaikka miten pitkälle: saa liikuntaa, on hyvää aivojumppaa, kehon koordinaatiolle kaikista paras liikuntamuoto, saa sosiaalista kanssakäymistä yhdistystoiminnassa, muodostaa hyvän suhteen koiran kanssa, yhteistyötä eläimen kanssa, koira saa tekemistä ja liikuntaa, kilpailu motivoi tätä liikuntamuotoa. Tunne kuitenkin ratkaisee agilityn aloittamisen. Tunneperusteluita on tasan yksi: agility on hauskaa.

Kammattava kani ei kyllä ole mikään järkihankinta. Mutta jos ulkonäkö ei puhuttele, jää kani ja koira hyllyyn ja kuluttaja etsii muualta.
Onneksi sentään kanista ei ole tullut kaupallista menestystarinaa. On hyvä että kanin ottaa vain sellaiset jotka todella tarvitsevat sen (ja minähän tarvitsin). Upeastikaan suunniteltu tuote ei myy itse itseään. Onni kanin kannalta, että sitä ei mainosteta telkkarissa. Eläinbisnes, kamala sana.
 

 

Hippi