Nöösä pääsi näyttämään terrieiyttään eilen. Tyttäreni poikkesi meillä marsunhakumatkalla. Hän pani marsunlaatikon keittiön tasolle. Nöösä haistoi jyrsijän hajun ja alkoi sou: Se hyppi ja hyppi ylös kohti laatikkoa.

Aivan kuten kärpänen tekee ikkunalla: Tuosta minä menen läpi, kun kerran niin olen päättänyt. En etsi muita vaihtoehtoja, vaan sinnillä ikkunan läpi. Kärpänen tekee tuota kunnes kuolee väsymykseen. Nöösä olisi tehnyt samoin, mutta oli välillä jäähyllä. Se ei voi itselleen mitään.

Juuri tuon terrierin sinnikkyyden takia tein ennen kanin tuloa huolelliset valmistelut, että koirat saivat totutella rauhallisissa oloissa häkkiin ja hajuihin. Siltikin pelotti, että mitä Nöösä sanoo. Tiesin, että jos eläin olisi sen ulottumattomissa, se pyrkisi sen luo jatkuvasti. Kania siis ei voinut panna ainakaan ylös. Eikä ehkä toiseen huoneeseenkaan oven taakse, sillä Nöösä olisi tärissyt innosta oven takana.

Terrieri ei koskaan anna periksi.

Onneksi Nöösä on pääasiassa hiljaa kun se on intopiukeana jonkun asian tiimoilta. Nytkin kuului ääni vain jaloista: Töms, töms, kun koira laskeutui alas.

 

Kerran olin Nöösä mukana tämän jyrsijätyttären luona. Koska siellä on isoja koiria, panin Nöösän kopassaan jyrsijähuoneeseen odottelemaan poislähtöä. Sitten kun hain sen sieltä, koira makasi kyljellään ihan rauhassa, silmät vain liikkuivat. Kovaa säikähdin mikä tauti siihen oli tullut, kun se ei noussut eikä liikkunut, vaan kakkakin tuli alle. Se oksensikin pari kertaa.

Sitten kun jatkoin siitä matkaa juna-asemalle ihmisiä hakemaan, niin koira alkoi virota. Kotimatkalla se oli jo oma itsensä. Silloin tajusin, että Nöösä meni faatiksi koska sen hermosto oli mennyt tukkoon. Sille oli ollut liikaa kuulla, haistaa ja nähdä niin paljon hiiriä ja muita pikkujyrsijöitä.

Hyp hyp. Melkein perillä.

 

Hieno hyppy takajalat suorina.

 

Rauhallinen Vikku miettii: Mitä tässä tällä kertaa oikein riehutaan?

 

Nöösä ei tässä hauku, vaan läähättää.